Haluaisin aluksi kiinnittää kaikkien huomion Mertenin pohdintaan korporaatiobloggaamisen (osa 1) ja -blogien (osa 2) mielekkyydestä. Edit: Ja tarkentaa vielä.

Sen jälkeen haluaisin kertoa teille käytössäni olevan keskinkertaisen mutta ehdottomasti omannäköisen blogitekstini keinoin, miksi suhtaudun minulle useammassa kuin yhdessä yhteydessä ehdotettuun ammatilliseen tai työyhteisösidonnaiseen bloggaamiseen epäilevästi tai suoraan sanottuna aivan harvinaisen haluttomasti.

Ensisijaisesti on kyse kylläkin kroonisesta epäsuhdasta säännöllisen työajan (36,25 h /vko) ja kaiken sen mitä ihmisen muun toimessa ohessa oletetaan tuosta noin vain tekevän kesken.

En minä katkera ole, mutta eivät isänmaalliset veronmaksajat minulle niin paljon ylimääräistä, ansaitsematonta palkkaa maksa, että enää yhtään enempää haluaisin omaa aikaani käyttää työnantajani kilven kiillottamiseen. Substanssiin perehtymiseen kuluvat työmatkat ja satunnaiset vapaaillat ovat mielestäni ihan kohtuullinen vastaantulo siitä ilosta, että saan näitä töitä tehdä. Tai tietysti, jos hinnasta sovitaan..

Toisekseen, vaikka luonteessani on runsaasti luikurimaisia mistä-aita-on-matalin-piirteitä, olen tuottamani viestinnän suhteen varsin tarkka. En tahdo kirjoittaa huonoa, heppoisesti punnittua tekstiä vain siksi, että joku toinen sellaista tahtoo. En varsinkaan tahdo kirjoittaa sitä julkisesti, jonkin organisaation edustajana. Tahtoisin tehdä sen mistä minulle maksetaan hyvin. Ja siihen, kuten sanottua, ei ole toistaiseksi tarjottu aikaa.

Tässä sydäntä tai ainakin kustannuspaikkaa lähinnä olevasta ammatillisesta substanssista kirjoitetaan suuressa maailmassa paljon, aihehan on hot. Siitä kirjoitetaan myös ja aivan erityisesti blogeissa, joita tulee hetimiten mieleen kymmeniä ellei satoja. Ei niitä kaikkia kukaan jaksa seurata, mutta hyviä luetaan, ja niiden ympärille on syntynyt keskustelevia ja jopa toiminnallisia yhteisöjä. Kyky herättää keskustelua ja etenkin toimintaa on hyvän viestinnän, myös blogin, merkki, minusta.

Minulla tai taustayhteisölläni ei ainakaan toistaiseksi ole sellaista erityisasiatuntemusta, että se olisi sen blogimuodossa jakamiseen kuluvan resurssin arvoista. Tai jos huippuasiantuntemusta jossain onkin (saa muuten tulla esiin, hei!), se ei mitenkään välttämättä ole juuri minun hallussani, vaikka sujuvakynäisenä minua kai kirjoittajaksi pyydetäänkin.

Tässä hommassa ollaan toistaiseksi saamamiehinä ja niin paljon velkaa itseään isommille, että melkein pelottaa. Tietysti käsillä olevasta oppimisprosessistakin saattaisi saada aikaan kiinnostavan blogikirjoitusten sarjan — jos siis olisi sitä työaikaa tätä tekstiä todella toimittaa — mutta jotenkin en usko, että se ajoittain aika surkuhupaisa räpellys olisi juuri sitä, jota organisaatio oikeasti haluaisi maailmalle osoituksena maailmanluokan kompetenssistaan mainostaa.

Toistaiseksi painavin peruste korporaatioblogin perustamiselle on ollut se, ettei kukaan kirjoita aihepiiristä suomeksi. Jos jätetään huomiotta se sivuseikka, ettei väite ole ihan totta, asiaa sietää kyllä punnita. En ehkä ole kirjoittanut kylliksi hyvää tekstiä tarpeeksi luettuihin viestintävälineisiin osatakseni arvioida sitä miten hyvin tai perusteellisesti aiheesta pitää osata kirjoittaa synnyttääkseen keskustelua ja sitä kautta ehkä sitä kaivattua yhteisöllisyyttä. Olen kumminkin ollut havaitsevinani, että heppoisesti roiskaistuilla mutu-tutkimuksilla ja etenkin mielipiteillä on taipumusta herättää enemmän huomiota. Ja siitä huomiohakuisuudesta, sikäli kuin olen ymmärtänyt, korporaatioblogaamisessa on loppujen lopuksi kysymys.

Minusta tuntuu, että kotimaisen vuoropuhelun syntymättömyyden perussyyt — jos niitä, joista ei nyt oikeastaan saa puhua, ei mainita — on jo esitetty yllä. Kollegoilla ja sidosryhmillä on hädin tuskin aikaa selvitä päivittäisistä toimistaan. Kurantin tiedon hankkimista varten on jo kanavia ja foorumeita, joissa jo syntyy lisäksi luonnostaan kiinnostavaa keskustelua. Lisäksi on se merkillinen, suomalais-ugrilaisen elämänmuodon kulmakivi, periaate, että itsekseen pitää pärjätä, perkele. Apua ei ainakaan anota, ja muilta osinhan se ympärillä pörräävä yhteisö on enempi niin kuin riesa. Kato kyllä fiksut tai ainakin eniten sen oloiset pärjää.

Haluttomuuteni syihin lukeutuu sekin vähäpätöinen sivuseikka, että ei tämä mainittu ammatillinen substanssi minua sillä tavalla henkilökohtaisella tasolla niin hirveän kovasti kiinnosta.

Ne asiat, jotka minua aidosti ammattialalla ja tässäkin työyhteisössä kiinnostavat — kuten organisaatiokulttuuri tai tällä haavaa jatkuvasti vain kasvavalta vaikuttava kuilu työyhteisön osaamisen ja sidosryhmien vaateista kumpuavan osaamistarpeen välillä, siitä seuraava muutostarve, tuon muutoksen toteutus ja vaikutukset ihmisten toimintaan, motivaatioon ja ihmillisen luovuuden esiintymistiheyteen ovat vaikeita aiheita minkä tahansa nimetyn työyhteisön kontekstissa. Useimmat niistä ovat työyhteisöissä jollakin tasolla myös tabuja. Ellei tahdo turpaansa, niistä ei kannata olla kovin kovaan ääneen mitään mieltä. Millään foorumilla. Ainakaan omalla nimellään.

Sitä paitsi, sikäli kuin olen ymmärtänyt, oman taustaorganisaationi viestintäkäsityksen mukaan olennaisinta hyvässä korporaatioblogissa olisi se, että firman logo esiintyy leiskassa varmasti oikein päin. Siis yhtenäinen graafinen ilme talon kaikkien muiden verkkosivujen tapaan.

Sanotaanko nyt vaikka niin, ettei sellainen seireenilaulu kantaudu katutasosta kerrokseemme kyllin voimakkaana.

Mutta ennen kaikkea: Bloggaaminen on minulle omaehtoinen, aikanaan itse oivaltamani juttu, ja siksi kivaa. Hauska ja sosiaalisesti hyvin ravitseva harrastus. Terapiaakin.

Ja juuri sellaisena sen haluaisin pitää.