Viime perjantaina, kun loikoiltiin leppoisasti puistossa ystävien kesken, jonninjoutavaan mutta silti olennaiseen keskusteluun uppoutuneina, hätkähdettiin äkkiä viereiseltä nurmikaistaleelta kuuluvaan huutoon.

Käännyttiin katsomaan, ja siellä ladonoven levyinen kesäkarpaasi, lippalakki rennosti väärin päin päässään, raivosi ja huusi pulloja puistossa keränneelle, polkupyörällä liikkuneelle vanhukselle. Polkupyörä oli kumollaan maassa, vanhus kohta sen vieressä, kun karpaasi löi päin pläsiä.

Ehdin juuri ja juuri ajatella, että onneksi seurueessamme on läsnä lääkäri ennen kuin lähempänä loikoneet ehtivät väliin. Karpaasilla oli kuitenkin ollut aikaa kokeilla myös kierrepotkuaan nyt nurmella makaavaan mieheen.

Karpaasin viesti oli selvä, se kaikui läpi koko puiston: “Saatanan pedofiili, mä tapan sut!”

Rauhoittelemaan tulleille sivullisille sitten selittävämpään sävyyn: “Se on raiskannut nelivuotiaan tytön, se pitäs tappaa!”

Karpaasin taltuttamiseksi tarvittiin kolmen miehen voimat ja puistossa pyörineet hippitytöt ottivat vanhuksen hoiviinsa kunnes poliisi saapui paikalle ja alkoi selvittää tapahtumien kulkua.

Läpi välikohtaukseen se vanha, pulloja kerännyt mies, joka oli meidänkin seurueelle jutellut kohteliaan mukavia murtavalla suomellaan, makasi maassa ja huusi: “Anteeks, anteeks, anteeks, anteeks, anteeks…”

Se on soinut päässä perjantaista asti, se sydäntäsärkevä huuto. Anteeks.

Eri tahoilla on todettu eilisestä kohtaamisestani Mike Pattonin kanssa kaikki musiikillisesti oleellinen. (Vaikka arvostamani HS:n toimittaja kyllä puhuu kukkua väittäessään, ettei kukaan FNM-kavereista olisi tehnyt kahteentoista viime vuoteen mitään merkittävää. Tomahawk, Fantômas, Mondo Cane?)

Minulle keikka oli musiikillisen ironisen ilosanomansa ohella ennen kaikkea totaalinen sukupolvikokemus. Kolmevitosten kokoontumisajot.

Faith No More on todennäköisesti suurelle osalle 70-luvulla syntyneistä yhtään raskaampaan rockiin koskaan kallellaan olleista yksi tärkeimpiä bändejä koskaan. Kun se sitten tekee paluun kahdentoista vuoden jälkeen, kun ne 90-luvun isänmaantoivot ovat tukevassa keski-iässä, on kokemuksessa jotakin kovin tasa-arvoistavaa. Ei väliä, onko asuntovelallinen perheenisä, yh-äiti vai nuoruuttaan tietoisesti ja/tai epätoivoisesti pitkittävää akateemista prekariaattia edustava ajelehtija, tällä come-back-keikalla oltiin tasan samalla viivalla kaikki.

Ei enää nuoria, mutta ehkä juuri siksi se oli se Midlife Crisis [Spotify], jossa yleisön kuoro-osuus soi kaikkein komeimmin.

Keski-iässä ihmistä ovat elämän muiden velvoittavien siteiden ohella ruvenneet rassaamaan valitettavasti vain myös krapulat. Niistä ei henkilökohtaisessa universumissani oltu kärsitty vielä koskaan silloin 90-luvun puolivälissä, kun King for a Day… Fool for a Lifetimea päivästä toiseen kuunneltiin. Ihan totta.

Tänään on ollut vähän paha olla, mutta olen melko varma, että se oli jokaisen tölkin ja tuopin arvoista.

Kiitos kaikille asianosaisille.

Luultavasti melkein jokaisella meistä on jonkinlaisia rasistisia ajatuksia tai taipumuksia. Niistä ei vain ole yleisesti ottaen pidetty sopivana puhua ääneen.

Minulla ainakin on. Minut on toki kasvatettu hyvin ja huolella suvaitsevaisuuteen ja kunnioittamaan kulttuurieroja, mutta ääriolosuhteissa alkukantaiset ajatukset ottavat helposti vallan. Ääriolosuhteiksi kelpaa esimerkiksi kansainvälinen lentokenttä, sellainen, jolla kaikki ei toimi aivan yhtä juohevasti kuin kotoisella Helsinki-Vantaallamme.

Kansainvälisillä lentokentillä on lähes poikkeuksetta japanilaisia. Japanilaiset liikkuvat laumoissa, ja hyvää tarkoittavasta laumaa paimentavasta oppaastaan huolimatta käyttäytyvät kuin heinäsirkat. Valtaavat kaiken tilan, etuilevat ja sirittävät hätäillen edes takaisin. Seuraa pienimuotoinen kaaos.

Siinä vaiheessa, kun matkustavainen on odottanut ilmoitetun check-in-tiskin avautumista tunnin (epäkelvon kansainvälisen lentokentän tunnistaa muun muassa siitä, ettei siellä ole internet-check-in-mahdollisuutta), hän ei varsinaisesti ilahdu japanilaisista seuramatkailijoista (vaikka tiedostaakin näiden pitävän kansallista lentoyhtiötämme pystyssä), jotka tulevat, kiilaavat ja ryhtyvät helvetillisellä melskeellä hätäilemään, kun tiski ei vielä olekaan auki. Kävivät kysymässä asiaa eri virkailijoilta ainakin kymmenen kertaa, vaikkei se tieto siinä viereisellä valotaululla miksikään ollut muuttunut.

Erityisesti sieppasivat kuitenkin ne kolme nuorta jannua, jotka ihan muina miehinä kiilasivat koko tiskille kertyneent jonon kärkeen ja ryhtyivät siinä yleisen hääilyn lisäksi vielä purkamaan ja pakkaamaan uudestaan kuutta matkalaukkuaan. Tämä operaatio olikin sitten kesken vielä siinä vaiheessa, kun tiski lopulta aukesi.

Juuri tämä kolmikko sai lentämisestä jo etukäteen hermostuneen mieleni tuottamaan ajatuksia, joita ei parane ääneen lausua, ellei halua syytettä kiihotuksesta kansanryhmää vastaan. Ajattelin silti, nautinnolla.

Jonkinlainen kohtalon kosto sopimattomista ajatuksista olikin sitten lienee se, että lentokenttävirkailija Jean Paul S. (jonka palvelualttius toi mieleen lähinnä kaimansa Sartren: “l’enfer, c’est les autres“) oli istuttanut yhden näistä japanilaisista nuorista miehestä koneessa samalle riville kanssani. Välissä oli onneksi koneen noin toisiksi ainoa tyhjä paikka.

Ja mitä tekee tämä nousevan auringon maan sankari, kun Airbus on rullannut kiitotien päähän? Nousee paikaltaan ja alkaa askarrella käsimatkatavaroitaan alas hattuhyllyn lokerosta!

- “RETURN TO YOUR SEAT NOW!”

Huusin luultavasti aika lujaa.

Joka tapauksessa lujempaa kuin koneen takaosaan paikoilleen vetäytynyt lentoemäntien kuoro. Eihän se onneton sanoja ymmärtänyt, mutta äänensävy taisi tehdä vaikutuksen. Ainakin kaveri istui alas ja turvavyö oli kiinni ennen kuin lentoemo oli ehtinyt edetä edes kolmannesta käytävää.

Ordnung muss sein, saatana! Ainakin nousukiidossa olevassa lentokoneessa, joka on minusta muutenkin abouttiarallaa koko maailman pelottavin paikka.

Disclaimer: Kirjoituksella ei ole mitään tekemistä sen sattuman kanssa, että kirjoittaja luki eilen illalla itseään sivistääkseen useita kymmeniä sivuja Jussi Halla-ahon teosta Scripta – kirjoituksia uppoavasta Lännestä (Valtsikan kirjaston uutuushyllylle kiitos).

Kirja sai kirjoittajan vakavasti hämmentymään, sillä kirjoittajasta tuntuu käsittämättömältä, että niin ilmeisen laajasti sivistynyt ja monimutkaiseenkin päättelyyn kykenevä henkilö kuin Halla-aho on taipuvainen tekemään todellisista havainnoistaan pääsääntöisesti niin yksioikoisia johtopäätöksiä.

Paitsi tietysti jos Halla-ahollakaan ei ole halua muuhun.

Vuoret. Virtaava vesi. Jäätiköt.

Oikeastaan kaikki suuret luonnonmuodostumat, joita ei kotikulmilla joka päivä tapaa. Ne saavat aikaan samanlaisen pysähdyttävän tunteen. Henkeä salpaa, kuten kliseisesti tavataan sanoa.

[Kunnon myrskykin käy, kyllä. Jokin osa minussa haluaisi nähdä myös purkautuvan tulivuoren ja kokea kunnon maanjäristyksen, mutta ei mennä nyt siihen.]

Jotkut menevät kirkkoon hiljentyäkseen. Minä tarvitsen siihen vuoriston, virtaavaa vettä tai sen jäätikön. Mahdollisuuden nähdä mahdollisimman kauas.

Alpeilta löytyi tänä juhannuksena tuo kaikki. Juhannuksena, jolloin oma rauha oli arvokkaampaa kuin koskaan ja tilaisuus valita jokaikisen askeleensa suunta kevensi taakkaa kummasti.

Kiipesin postiauton ja köysiradan suosiollisella avustuksella yli kahteen kilometriin, tuijotin aikani vetäytyvää jäävirtaa ja kävelin lopulta alas laaksoon Rhôneen laskevan puron vartta.

Mahtavuutta. Mieli lepäsi.

Kovin paljon muuta hyvää minulla ei nykyisestä asemapaikastani sanottavana olekaan. Ei mesta minun makuuni. Ainakaan tämä Geneve. Liian vaurasta, turhan hyvinvoivaa. Vastaantulijat joko pöyhkeitä pankkiireita — tai tummapintaisia vierastyöläisiä. Kaikki on aivan tolkuttoman kallista kaupungissa myös (vierailijoille ilmaista joukkoliikennettä lukuun ottamatta). Eikä tämä ole paikka, jossa vaalean skandinaavisen naisen on mukavaa hengailla itsekseen. Etukäteen erikseen varoitettiin sovinismista, mutta en olisi uskonut sen näkyvän niin selvästi aivan arkipäiväisessä kanssakäymisessä.

Ja sitten tietysti se, että nämäkin täällä puhuvat vain ranskaa. Taipuuhan se lukiopohjalta sen verran, että saa syödäkseen ja osaa postimerkkejä ostaa, mutta hetkeksikään ei anneta unohtaa, että on vain typerä ulkomaalainen. Mielenkiintoinen kontrasti Oberwallisin alppimaisemiin, joissa pärjäsin erinomaisesti vielä ranskaanikin surkeammalla saksallani, vaikka en sanaakaan paikallisesta murteesta ymmärtänytkään. Paikallisen väestön suhtautuminen kun oli myönteistä, toisin kuin geneveläisten.

Koppavaa porukkaa, koko joukko.

Tuli juuri tuoreimman konferenssimatkani alla työpaikalla yleisellä tasolla puhetta työhön liittyvistä matkoista, lähinnä siitä, voisiko niiden määrää jotenkin ennakoida tai etukäteen arvioida, jotta ne olisivat budjetoitavissa. Koska ollaanhaan parhaillaan ottamassa sellaista askelta kohti reaalimaailman lainalaisuuksia, että tekemisensä tulisi pystyä budjetoimaan. Vallan etukäteen.

Käytettiin paljon puheenvuoroja, ja vaikka kaikki tuntuivat periaatteessa olevan ammattillisen kehittymisen ja konferenssimatkailunkin puolesta yleensä, oli mielipiteissä monia mielestäni merkillisiä sävyjä.

Osaamisen kehittäminen maksaa tietysti rahaa tai vähintään virkatyöaikaa, joka on helppo rahaksi kääntää jos halua on, mutta outoa on, että kun paljon pienemmilläkin saman alan organisaatioilla on mahdollisuus käyttää esim. 5 % henkilöstöbudjetistaan pelkästään henkilöstökoulutukseen ja organisaation osaamisen kehittämiseen, miksei sitten isolla, suurella ja mahtavalla? Joka muuten joka käänteessä uhoaa olevansa maailmanluokan kärkeä miltei kaikessa, mitä tekee.

Oudointa oli kuitenkin kuulla, että ei ollenkaan kaikkien ole tarpeen kehittää osaamistaan. Meidän toki, jotka jotakin uutta työksemme kehittämme, mutta muut voivat hoidella rutiinejaan ja levätä laakereillaan.

Henkilökohtaisesti, näin veronmaksajana ja siten koko julkisen sektorin palkanmaksajana, olisin eniten huolissani siitä, että pidän pysyvästi palkkalistoillani niin valtavan suurta joukkoa virkaväkeä, jolla ei ole minkään valtakunnan halua tai aikomusta kehittää omaa osaamistaan — enää koskaan, ellei tule eteen ihan ehdoton pakko.

Sille minä mielelläni jotakin tekisin.

Konsteja kehittyä on toki monia. Ei jokaisen tarvitse aina tilaisuuden tullen matkustaa maailman ääriin hiilidioksiidia tupruttaen veronmaksajien rahoja tuhlaamaan pelkästään verkostoituakseen. Jollekulle sopii hyvin se, että käyttää aikaansa lukeakseen itsenäisesti asioista, joita alalla tapahtuu. Sille itsenäiselle opiskelullekin tulisi työnantajan vain tarjota aikaa.

Tapana on, että ainakin ulkomaisille konferenssireissuille on organisaatiosta varaa lähettää korkeintaan yksi henkilö kerrallaan. Yleensä se sama, joka on ‘tavannut osallistua’ siihen samaan tapahtumaan aiemminkin. Niinpä matkan mahdollisesti poikima verkostokin on ja pysyy tuon yhden ihmisen takana. Se on sääli. Samoin se, ettei paikan päällä tule tilaisuutta keskustella kenenkään oman organisaation (tai edes oman maan) todellisuutta tuntevan kanssa siitä, miten esiin nousseita asioita voisi kotikulmilla edistää.

(Tämä konferenssi on toki tässäkin suhteessa poikkeuksellinen. Maanmiehiä on paikalla itseni lisäksi tasan yksi, hänkin järjestävässä paikallisessa organisaatiossa töissä. Ruotsalaisetkin loistavat poissaolollaan. Juhannus on Pohjoismaissa ilmeisen pyhä juhla. Itse iloitsen lähinnä siitä, että ylityökorvaukset juoksevat, kun juhannusaattona ilmastoisdussa seminaarisalissa kykin. Eikä tarvitse kärsiä siitä suomalaisille tyypillisestä maanmiestensä kyljessä kyhjöttämisestä. Small talk alkaa väkisinkin sujua kolmannella kotimaisella ja jopaa niillä kielillä, joita en edes oikeasti osaa, kun ei ole viikkoon ketään, joka äidinkieltäni ymmärtäisi.)

Vähintään sitä kuitenkin toivoisi, että konferenssin päätteeksi annettaisiin aikaa reflektoida kuulemaansa, käydä läpi itse esityksiä, niissä esitettyjä linkkejä ja pohtia sitä, mielellään yhdessä muiden kanssa, miten ne tärkeiksi koetut uudet asiat voitaisiin huomioida tai hyödyntää omassa organisaatiossa. Useimmiten konferenssinraportointi kutistuu kahvipöytäkeskusteluun ja/tai yhteen organisaation omaan tai alan paikalliseen julkaisuun kirjoitettuun juttuun, joka herättää lukijoissa korkeintaan kateutta ja ärtymystä: ‘Taas se on resunnut pitkin maailmaa, muttei osaa antaa vastauksia vaan esittää pelkästään lisää kysymyksiä’.

Ja siitähän useimmissa oman alani konferensseissa, seminaareissa ja workshopeissa on kysymys; hyvistä, kaikille osallistujille yhtä polttavista kysymyksistä. Niihin on tultu hakemaan vastausta, mutta useimmiten paikalta poistutaan mukana vain kädenlämpöinen onnentunne siitä, ettemme ole ongelmienne kanssa ainakaan yksin.

Silti tämä on tärkeää. Kuunneltuani kolme päivää eri puolilla maailmaa tehtyjä yrityksiä ratkaista meille kaikille yhteisiä haasteita, olen taas kartalla. Tiedän, missä mennään, mikä on kuluvan lukukauden kuumin buzz word, ja mitä ehkä, realistisesti, voi muilta lähitulevaisuudessa odottaa. Ei tule kaivattua jumalaa koneesta, mutta ihan käyttökelpoisia ideoita kumminkin. Eikä itse tarvitse keksiä pyörää kerta toisensa jälkeen uudestaan.

Verkostoni on lisäksi kasvanut naisia naurattavilla belgilalaisilla pojankoltiaisilla, parilla saksalaisella ja brittiläisellä arvovaltaisella ammattikontaktilla sekä parillakymmenellä twitteristillä, joista on iloa etenkin sitten kun omalla organisaatiolla ei ole varoja tai halua lähettää ketään paikan päälle siihen seuraavaan alan tärkeään tapahtumaan.

Kesän grillimakkarakausi korkattiin jo erittäin perinteiseksi (15. vai 16. kerta?) muodostuneeseen tapaan Suomenlinnan Hyvän omantunnon linnakeessa.

Kesäteatteria siellä esittää tänä vuonna Q-teatteri isänmaallis-yhteiskunnallisella trilogiallaan Siniväriset.

Esityksen kesto on kolme ja puoli tuntia, ulkoilman lämpötila jälkimmäisessä ennakkonäytöksessä seitsemisen astetta. Ennen esitystä ja väliajalla tihuutti vettä. Ennakkoasetelma siis suhteellisen lupaava. Onneksi katsomossa ei ollut aivan täyttä, joten vilttejä riitti kaikille. Ahneimmille kaksi. Kollega sai dramaturgilta lainaksi vielä kunnon saappaat, kun pikkukengissä palelsi.

Esitys koostui kolmen eri kirjoittajan kolmesta ilmeisen itsenäisestä tarinasta:

I osa: Okko Leo: Täyspuuvillakuosi eli Full Metal Jacket Goes Lotta Svärd. Nimeä myöten melkein yksi yhteen. Jäi vain vähän epäselväksi miksi. Niille, jotka eivät Kubrickin klassikkoa koskaan olleet nähneet, merkitysten etsiminen tuntui olevan väliajan grillimakkara- ja jallujonoissa kuulemistani keskusteluista päätelleen vieläkin haastavampaa. Mutta lottalupauksen “Vaadi aina enin itseltäsi” särähti kyllä korvaan, sillä siihen tuntuu kiteytyvät iso osa myös tämänpäivän siskojen pahoinvoinnista. Ja Hanna Raiskinmäen lottajohtaja oli kerta kaikkiaan loistava kuten jokainen maanis-fanaattinen hahmo, jonka olen näyttelijältä nähnyt.

II osa: Kati Kaartinen: Mykkäset eli musikaalimainen matka yhden suvun historiaan. “Vähättely, välinpitämättömyys, vihamielisyys. Hiljaista on. Hyvin on hiljaista.” Sinänsä erittäin taitavasti toteutettu medley 70-luvun suurimmista hiteistä lomittui Mykkäsen suvun vaiheisiin 30-luvun maitolaiturilta grungesukupolven yliopistossa vääntämään yhteiskuntatieteelliseen proseminaarityöhön. Tykkäsin, siitä tietystä ilkeydestä, ja etenkin kohtausten teknisestä toteutuksesta, käyttiväthän ne linnakkeen tarjoamaa tilaa kaikissa ulottuvuuksissa hyväkseen. Naurattavan nerokkaita olivat myös eri sukupolvien seksikohtausten metaforat.

III osa: Outi Nyytäjä: Amatsonit Joskus teatterissa tietää olevansa jonkin olennaisen äärellä, vaikkei aivan tunne tavoittavansa niitä isoimpia ajatuksia, saati osaa pukea niitä sanoiksi. Mutta on tietoinen, että arvostus nähtyä esitystä kohtaan vain kasvaa, mitä enemmän aikaa siitä kuluu. Sitten on niitä toisia - ja niitä osuu kodalle huomattavasti useammin - jotka viihdyttävät vaivattomasti, mutta unohtuvat miltei saman tien.

Nyytäjän Amatsonit kuului ehdottomasti ensimmäiseen luokkaan. Se puhutteli. Nauratti kyllä myös, vatsalihaskramppiin asti, mutta heijasti viiltävästi totuutta nykytodellisuudestamme. Ajatus siitä, että vailla vanhemmuutta ja ilman sitä yhteiskunnassa kovasti perään kuulutettua yhteisöllisyyttä kasvaneiden häirikkötyttöjen joukkoa pannaan kaitsemaan ja ihmisiksi koulimaan lottajohtaja Fanni Luukkonen yhdessä Olavi Paavolaisen kanssa, on absurdiudessaan yksinkertaisesti nerokas. Se, miten hemmetissä Hesarin toimittaja oli sen uusnatsien leiriksi kääntänyt, menee yli ymmärrykseni.

Wanda Dubiel oli ihanteensa ja arvovaltansa menettäneenä lottajohtaja Luukkosena erinomainen, Taisto Oksanen Paavolaisena puolestaan hykerryttävä. Tyttököörin kirjo kerrassaan valloittava. Ja Eeva Soivion Kouluttaja, korkeakoulutettu kaikkia ymmärtävä psykologi, kelmuun käärittynä ja koivuun kytkettynä yksinkertaisesti ihana. (Ellei Eevalla ole jo faniryhmää Facebookissa, olen valmis perustamaan, sen verran perusteellisesti suosikkini kanssa eturivistä pääsi flirttailemaan..)

Epätasainen kokonaisuus, ja ehdottomasti turhan pitkä pätkä hengityksen huurutessa, mutta kesäteatterielementeillään ja mahtavalla musiikillaan ryyditettynä varsin viihdyttävä tapa viettää aikaa vaaleassa kesäyössä.

Oikeat kriitikot saavat sitten ylihuomenna olla eri mieltä.

Lounaalla huomio kiinnittyi viereiseen pöytään istahtaneiden korkeintaan parikymppisten asentajapoikien keskustelun avausrepliikkiin:

- “Meinaatsä, että sä et ollenkaan usko Jumalaan? Olet ateisti?”

Toinen asentajakundi kiemursi kiusaantuneena työhaalarissaan, mutta sai sanottua, ettei ole asiaa erityisemmin koskaan pohtinut, koska on kasvanut ympäristössä, jossa kristinusko ei ollut minkäänsortin issue.

- “Mutta eikö sua yhtään pelota, mihin sä joudut sun kuoleman jälkeen”, painosti toinen. “Eikö sua häiritse ajatus, että sä vaan nukut, eikä sun elämä jatku?”

- “Kai mä lähinnä ajattelin, että mä vaan lakkaan olemasta, kun kuolen”, yritti vielä tämä toinen parikymppinen, jolle tuonpuoleinen tuskin niitä päällimmäisenä mielessä olevia asioita muutenkaan on. Kaverinsa ei kuitenkaan antanut periksi:

- “Kyllä näitä asioita kannattaisi ajatella! Ei sitä koskaan tiedä, milloin täältä pois kutsutaan, ja kyllä silloin on hyvä, jos suhteet yläkertaan on kunnossa!”

Digitan käännytystiimistä päivää!

Häiriötön yhteys tuonpuoleiseen. Nyt digitaalisena!

Rakas perskohtainen verkkopäiväkirjani, jota myös blogiksi kutsutaan,

Anteeksi, etten ole viime aikoina kirjoitellut. Kahteen kokonaiseen kuukauteen. En ole kylläkään kuullut juuri muiden kirjoituksiani kaipailleen kuin isäni, joka kysyi, että “vallanko se sun elämä on sinne Facebookin siirtynyt, kun ei maailman pala enää päivity”.

Mutta jos nyt päivittäisin tänään, ihan isän syntymäpäivän kunniaksi.

Totta toinen puoli, Facebookilla on oma osansa, kun vähää aikaansa eri viestintäkanavien välillä on täytynyt jakaa. Kehottaessani isää liittymään itse naamakirjaan ajantasaisuutisoinnin varmistaseksi, hän torjui ajatuksen jokseenkin tarkkanäköisellä huomiolla: “En minä uskalla, koska siihen jää varmasti helposti koukkuun, ja sitten siellä netissä olisi roikuttava vielä nykyistäkin useammin.” MOT.

Facebookin ohella olen käyttänyt aikaani hyödyksi muun muassa opettelemalla kommunikoimaan muilla menetelmillä.

Olen opetellut puhumaan tunteistani ihmisille jotka ovat jo olleet, mutta myös uskaltaneet tulla lähelle. Olen lähentynyt monia ystäviäni, etupäässä siksi, että olen uskaltautunut kertomaan heille luottamuksella sellaista, mikä ei ennen olisi tullut kuuloonkaan.

Olen myös kuunnellut toisia, ehkä enemmän kuin koskaan tähänastisen elämäni aikana. Sillä tavalla tutustuu ihmisiin ihan yllättävästi, tiesittekö?

Olen yrittänyt opetella puhumaan rakentavasti myös hankaliksi kokemistani asioista, vierittämättä syytä oman elämän karikoista ja ajoittain paskasta fiiliksestä syyttömän vieruskaverin tai kanssaihmisen niskaan.

Puhumisen ohella olen osoittanut, että kirjoittamallakin voi tutustua toiseen ihmiseen. Blogin sivupalkin arkisto seisokoon siitä todisteena. Mitään sanomaani en häpeä tai kadu, ainakaan niin paljon, että sitä ryhtyisin deletoimaan.

Olen myös tilittänyt kännissä. Kohtuudella, mutta kuitenkin. Lotrannut kertaalleen itseni black-out-osatolle ja jopa alentunut ottamaan loiventavan krapulaan. (Paitsi ettei minulla iloisena sekakäyttäjänä ehkä enää koskaan ole todellista krapulaa. Voiko edes sen laskea kroonisen välilevypullistuman plussapuoliin? Virtsankarkailua ennaltaehkäisevän ja vaatekokoa jo parilla pienentäneen vatsalihastreenin ohella?)

Jotakuinkin kaikki jäljellä olleet periaatteeni olen heittänyt nurkkaan, mutten siitä juuri nyt huoli.

Sillä olen siinä sivussa oppinut itsestäni olennaisesti enemmän kuin kenties koskaan ennen.

Puhelimessa en vieläkään valitettavasti osaa puhua luontevasti. Enkä vastaa matkan takana asuvien ystävien sähköposteihin säädyllisessä ajassa. Pahoitteluni. Tapojani en lupaa parantaa, koska realisti olen edelleen.

Pääsiäisenä aloin kirjoittaa päiväkirjaa. Sellaista perinteistä, pöytälaatikkoon, itseäni varten vain. Ensimmäisen kerran kai kahdeksaan vuoteen. Alkuun se takkusi, sitten alkoi kulkea, ilman sitä tietoista tausta-ajatusta lukevasta yleisöstä. Vaikka entisenä kirjallisuudenopiskelijana kallooni onkin taottu, että myös henkilökohtaisella päiväkirjatekstillä on aina yleisönsä.

Edellä lueteltujen ilmaisukeinojen ohella olen onnistunut kehittämään itselleni myös kokonaan uuden. Saatan tätä nykyä, miltei päivittäin, pysähtyä paikalleni, kesken kävelyn ja harhailevien mietteideni, ja kirota kovaan ääneen. Ärräpäät lentelevät, koska aivan kaikelle, mitä käsillä on, ei ole parempiakaan sanoja.

Onneksi elän Helsingin Kalliossa, enkä näin erotu katukuvassa keskiverto avohoitopotilaasta.

Turkulaisen kanssa päädyttiin suuntaamaan pääsiäispyhiksi ihan eri suunnillemme Suomea.

Aamupalapöydässä kyselin, mitä hän neljän päivän vapaallaan oikeastaan meinasi puuhata, paitsi piipahtaa äitinsä aina antoisan lihapadan äärellä.

No kuulemma ainakin vähän työskennellä pimiöllä. Ehkä pariinkin kertaan. Ja sitten koodata. Niitä juttujaan.

Ja sitten siivota kamerakaapin. Sen kun voi kerrankin tehdä niin, että levittää kaiken antiikkitavaran lattialle ilman, että heti alkaa kuulua kitinää siitä kuinka “täällä ei mahdu kulkemaan ympäriinsä vapaasti”.

Turkulainen aikoo viettää omaa aikaa. Laatuaikaa. Ämmien kämättämättä.

Sen sallimme hänelle. Ilomielin.

Omalla suunnallani on edessä perinteiset pääsiäisbakkanaalit, kolme vuorokautta ihan liikaa ruokaa asiaankuuluvine ruokajuomineen ja rutkasti rattoisaa seuraa. Pakollinen Matteus-passio, rantasauna ja jo kenties kevätauringossa ulkoilun kannalta liiaksi haurastuneet jäät.

Laskujeni mukaan tämä on jo 18. kerta, kun kokoonnumme pääsiäiskaritsamme ääreen.

Pidän siitä, että on perinteitä.

Viime päivinä olen miettinyt muun muassa kuohuviinin kittaamisen sosiaalista hyväksyttävyyttä.

Siis ikään kuin suhteessa moniin muihin samantyyppisessä päihtymystarkoituksessa nautittaviin alkoholijuomiin.

Kuohuviinissä on jotain muita fiinimpää. Sivistyneet tai muuten vain itseään hienommat ihmiset siemailevat sitä brunssilla. Tai vappuna piknikillä. Sitä juodaan, kun on syytä juhlaan.

On viime aikoina ollut. Esimerkiksi töissä on otettu kuplajuomaa useampaan otteeseen, eri yhteyksissä, ja kalenteriin on jo buukattu ne sitä seuraavatkin kuohujuomajuhlat, joissa hyvässä hiprakassa juttu taas luistaa. Vaikkei kukaan tietenkään koskaan tule humalaan, eihän nyt kuohuviinistä.

Työpaikan jääkaapissa tuntuu olevan käytännössä koko ajan puolikuivaa Cavaa jäähyllä. Vähän niin kuin varmuuden vuoksi.

Sen sijaan, jos virkanainen esimerkiksi nauttii työpaikallaan perjantaina, virka-ajan jo päättyttyä, yhden (1) jääkylmän oluen, sitä voidaan katsoa jotenkin vinoon.

[Pöytälaatikkoviskipullosta varmaan puhumattakaan.]

Kotona parvekkeella lepää pullo lahjaksi saatua kuohuviiniä. Se on odottanut siellä jo kolmatta viikkoa. Sopivaa tekosyytä juhlaan.

Juopotella kun voi vähemmänkin fiineillä nesteillä.

Saattaa olla, että parvekepullo korkataan tänään. Vaikkapa sen kunniaksi, että tämä blogi täyttää tänään kuusi vuotta.

Kunnioitettava ikä blogille, näinä aikoina, ja aika iso pala yhden virkanaisen maailmaa.

Ja viimeaikaisesta vaisuudestaan huolimatta blogi elää edelleen ja on tuottanut näinä vuosina enemmän yhteisöllistä hyvää (jos joskus vähän pahaakin) kuin miltei mikään muu, mihin olen elämässäni ryhtynyt.

Kiitos kaikille teille, jotka olette jaksaneet roikkua mukana.