Olen ollut enempi mertenin linjoilla tässä uudistunutta Blogilista.fi:tä käsittelevässä kansalaiskeskustelussa, enkä ihan täysin ole ymmärtänyt, miksi listan lastentaudeista ja muista kummallisuuksista on pitänyt pitää niin pirun kovaa meteliä.

Mutta Joskun innoittaman tulin lukeneeksi Sanoma Digitalin omistaman listan käyttöehdot, kokonaan.

Siellä sanotaan muun muassa näin:

4.8. […] Palveluntarjoajalla on kuitenkin oikeus käyttää (ml. linkittää) ja julkaista uudelleen korvauksetta, muunneltuna tai alkuperäisessä muodossaan, Käyttäjän Palvelussa tai sen kautta julkistamaa aineistoa Palvelussa ja sen markkinoinnissa sekä Palveluntarjoajan ja sen kanssa kulloinkin samaan konserniin kuuluvien yritysten tiedonvälitys-, pr- tai muussa liiketoiminnassa.

Vaikka “toimittamani sisällön” tekijänoikeus minulla säilyykin — oletan, että teoksen syntykynnys tässä naputellessa automaattisesti täyttyy — en ihan hirveästi pidä ajatuksesta, että Sanoma-konsernilla ihan tuosta noin vaan on oikeus käyttää sisältöjäni esimerkiksi omiin pr-tarkoituksiinsa (mistä, sisällöt huomioon ottaen, tosin tuskin on pelkoa).

Etenkään, kun en ole konsernin omistamalle listalle koskaan käyttäjäksi kirjautunut ja oheisia ehtoja hyväksynyt vaan tullut käyttöehdoissa mainituksi käyttäjäksi yrityskaupan mukana.

Kun olen viime viikot lähinnä erilaisten immateriaalioikeuksiin erikoistuneiden juristien kanssa joutunut pelaamaan, on nämä anturit aika herkillä nyt.

Kun Turkulainen työpäivänsä päätteeksi soitti, olin vielä harharetkilläni Kalliossa. Keula kääntyi kuitenkin pikaisesti, kun tuli komento Suvilahteen, Baltic Circle -festareille.

Eräät ovat sisäistäneet spontaanin kivan merkityksen ja mahdollisuudet jotenkin selvästi tiettyjä toisia paremmin. Eivät tuhlaa aikaansa asioiden vatvomiseen ja miettimiseen vaan toimivat, kun tuntuu, että elämässä on sen jonkin kivan mentävä aukko.

Viiruksen lavalla kyllä vatvottiin. Sitä, mistä aika on tehty, ja miksi se kuluu vääjäämättä eteenpäin, kohti sitä hetkeä, kun ihminen lakkaa olemasta. Ja mistä onkaan tehty ihminen ja mikä on hänen tarkoituksensa? Ja mitä jälkeemme jää.

Tämä kaikki auf Deutsch.

Sveitsiläisen Plasma-ryhmän Delirium, tutkielma suomalaisesta marraskuusta baaritiskillä oli viiltävän tarkka mutta jotenkin sympaattinen.

Suomalainen sielu vangittiin kaikille tuttuun sosiaaliseen yksinpuheluun, jossa kaksi suupalttia nauttii tiskillä toistensa seurasta, mutta ei henkilökohtaisissa avaruuksissaan koskaan kohtaa. Suomalaisuus suli hitaaseen poskitangoon parketilla, karaokeen, päihtyneiden miimiseen akrobatiaan ja jatkuvaan lähdön tekemiseen, joka ei tuottanut tulosta. Koska ainahan voi vielä yhdet ottaa. Jos vaikka kävisi flaksi.

Ohjaus oli joustava ja oivaltava, performanssista lainattu mekaniikka istui yökerhon neonvalojen alle kuin nakutettu. Haikea haitari, hiipuva harmooni ja koneinen karaokesoundi kruunasivat kattauksen. Kaikki hahmot oli tajuttoman tarkasti tehty.

Se kaikkein oivaltavin hahmo näytti lisäksi ihan Arno Kotrolta.

Joka, jos mikä, on osuvaa.

Mukavuudenhalun, ylitöiden ja uupumuksen yhdistelmä on ollut vaarassa eristää virkanaisen arkisista sosiaalisista ympyröistään kokonaan vain siksi, että naapurikorttelissa asuvia kavereitakin on ollut liian työlästä lähteä tervehtimään. Tai alkaa edes tavoitella.

Sitten sitä on maattu sohvalla ja synkistelty ja paruttu elämästä puuttuvan spontaanin elementin perään.

Spontaani elementti hankitaan esimerkiksi seuraavasti:

Mennään työpäivän päätteeksi kuntosalille, ja pyöräillään sen jälkeen ikävän hikisissä verkkareissa kotiin. Kotona muistetaan, että Disco Ensemblen levyhän ilmestyi tänään, ja koska ei juuri silloin sada, se on pakko heti hakea.

Painellaan – edelleen niissä hikisissä verkkareissa – lähimpään levykauppaan. Levykaupassa on keikalla Ville Leinonen. Ja Villeä kuuntelemassa kaksi näistä kadonneeksi kuvitelluista kavereista. Jäädään hengaamaan kaupan pihalle, kun mobiilisti itsestään raportoi kaksi melkein kadonneeksi kuviteltua kaveria lisää. Ovat metrossa matkalla Kamppiin. Treffit sinne.

Päädytään kaikki viisi tyypittämään uutta thai-ravintolaa kauemmas Fredalle (hyvää), ja edelleen Rytmiin janojuomalle. Niissä hikisissä ja jo vähän iljettävissä verkkareissa.

Luulen, että ne verkkarit olivat tässä kaiken sosiaalisen kivan avain. Jos olisin ryhtynyt itseäni puunaamaan uskottavaan rokkaripimulookiin vain päästäkseni levyostoksille, en olisi ketään näistä hyvistä tyypeistä tavannut. Ja maannut eilisillankin sohvalla itseäni säälien. Joskin helvetin hyvän musiikin tahdissa.

Sitä paitsi se mukavuudenhalun, ylitöiden ja uupumuksen yhdistelmä on kuulemma viralliselta nimeltään krooninen väsymysoireyhtymä, ja vaivaa ilmeisesti useimpia 70-luvun puolivälissä syntyneitä ja lama-aikaan kukkeimman nuoruutensa ajoittaneita valtion ja kuntasektorin virkanaisia.

Oireet kun stemmaavat täsmälleen. Syytä on syytä etsiä ensisijassa olosuhteista.

Siihen nähden, että olin ollut koko päivän harvinaisen näköalattomalla ja siksi synkällä tuulella, mieliala lähti nousuun kuin raketti heti ensi biisin alkutahdeilla. Kahdeksassa sekunnissa kattoon.

Flogging Molly tiistaisella Tavastialla kiilasi kaikkien aikojen keikkojen kärkikymmenikköön. Tuotetun liike- ja lämpoenergian määrässä se lienee ykkönen.

Olisinpa vain tarpeeksi nuori ja hyväkuntoinen jaksaakseni pogota puolitoista tuntia putkeen.

Cheers kaikille niille, joilla on vielä tänä iltana mahdollisuus.

Koko kevään olen seuraillut sosiaalidemokraattien sisäistä puheenjohtajapeliä sillä silmällä. Että vilahtaako toivon pilkahdustakaan.

Puolueen alennustilaa kun olen katsellut jo paljon kauemmin.

Edellisissä eduskuntavaaleissa tämä punavihersokea tunsi kauhukseen houkutusta äänestää Kokoomusta, koska kykypuolue oli valtavirrasta ainoa, joka jollakin tapaa tuntui puhuttelevan urbaania akateemista pätkätyöläistä. Mutta toisin kuin monet muut, en halua pistää tätä identiteettikriisiäni pelkästään Eero Heinäluoman piikkiin. Vaikka Eeron mediapersoona ay-liikkeen saunakamarimakkaralle pahasti tuoksahtaakin.

Suomen sosiaalidemokraattinen puolue hukkasi uskonsa aatteeseensa jo kauan ennen kuin Eero remmiin astui.

Kadonneesta aatteesta voidaan tietysti syyttää vuodesta toiseen kohta pari vuosikymmentä sitten kuukahtanutta Neuvostoliittoa tai kavalaa kvartaalikapitalismia, mutta ei se ole pidemmän päälle rakentava strategia. Puolue, joka haluaa menestyä tässä ajassa ja tulevaisuudessa, ei katsele haikeana taaksepäin, vaan kuuntelee nyky-ihmistä (vrt. Kokoomuksen kuulu korva). Ottaa selvää, mitä ihmiset tätänykyä oikeasti tahtovat — ja tarvitsevat.

Ja jos minä olisin elävä sosialidemokraatti, minä en kysyisi sitä kaltaisiltani puolueaktiiveilta vaan niiltä, jotka ovat livenneet riveistä tai eivät syystä tai toisesta välitä äänestää ollenkaan.

Sosiaalidemokraattinen puolue hukkasi atteensa täsmälleen silloin, kun perusdemareilla alkoi olla yhteiskunnassa enemmän maallista hyvää ja vaikutusmahdollisuuksia kuin kansalaisilla keskimäärin. Aatteen ajamisen sijaan alettiin puolustaa näitä saavutettuja etuja. Jo silloin kun olin lapsi, sanottiin, ettei demarissa ole enää muuta punaista kuin tiilitalon kylki ja Volvo siinä pihalla.

Sittemmin Suomen talous vapautui sääntelystä globaalin markkinatalouden vähemmän helliin käsiin ja lainsäädäntötyökin ulkoistettiin tuottavuuden nimissä Brysseliin. Jos saavutettuja etuja enää jollakulla 2000-luvulla on, hän tuskin vetää viivaa vaalilippuunsa vasemmalle. Palkkatyöläisellä perus-demarilla tällaisia taattuja etuisuuksia ei ainakaan ole. Ei edes paperityöläisillä. Käykää vaikka Kemijärvellä kysymässä.

Siksi uskallankin ehdottaa, että Suomen sosiaalidemokraatit toistensa sättimisen ja syyllisten etsimisen sijaan katsoisivat peiliin. Ja yrittäisivät erottaa sieltä takapihan kaasugrillin ja keskivartalolihavuuden keskeltä sen olennaisen. Jospa nykydemarit pysähtyisivät hetkeksi muistelemaan minkä vuoksi ja ketä varten puolue aikanaan perustettiin. Back to the basics, mutta uudella kuorrutuksella.

Eikö olisi taas aika ryhtyä “vapauttamaan koko kansaa taloudellisen riippuvaisuuden ja henkisen holhuunalaisuuden kahleista”, kuten Forssan ohjelmassa jo vuonna 1903 uskottiin. Nimittäin “yhä kohoava teknillinen edistys, yhä kasvava tuotannon ja omaisuuden sekä kaiken taloudellisen vallan keskittyminen kapitalistien ja kapitalistiryhmien käsiin” on vuonna 2008 kansakunnan yhtenäisyyden kannalta jopa kohtalokkaampi haaste kuin 105 vuotta sitten. Pelisäännöt nyt ovat toiset ja painotukset, mutta keskiluokka alkaa olla valmiina kapinaan, kun sopivasti yllytetään.

Jokavuotisten palkankorotusvaatimusten ja -lupausten sijaan voitaisiin aluksi puhua vaikka työelämän yleisistä olosuhteista. Palkankorotukset syö inflaatio saman tien, se on nähty, mutta olosuhteet ovat ja elävät, eivätkä juuri koskaan palkkatyötä tekevien ihmisten ehdoilla. Kysykää esimerkiksi kaikilta alle nelivitosilta tietotyöläisiltä — joita tässä ollaan kohta kaikki kunhan kylliksi korkeakouluttaudutaan — kuinka moni tekee palkatonta ylityötä vastoin tahtoaan, kun ei muuta uskalla. Tai kuinka moni ei tiedä, mistä ensi vuoden alussa - tai ensi kuussa - palkkansa saa.

Kysykää, ja tehkää oikeat johtopäätökset. Älkää vääriä. Porvaripuolueiden haukkumisella ei pitkälle pötki, ellei ole esittää vaihtoehtoa.

Paljon on 2000-luvun kvartaalitaloudessa väliinputoajia ja päähänpotkittuja työntekijöitä ja työntekijäryhmiä. Pätkätyöläisiä ja niitä, jotka työsuhteen laatuun katsomatta eivät tule palkkatyössä tienaamallaan toimeen on niin paljon, että jos heidät saataisiin äänestämään edes suunnilleen samaa porukkaa, se porukka saisi kirjoittaa seuraavan hallitusohjelman kaikessa rauhassa keskenään.

Luulisi houkuttavan, altavastaajaa, seuraavissa vaaleissa.

Vähäväkisten asialla olemisessa on tosin se ongelma, ettei sellainen oikein nykyään myy. Kun kansalainen kuvittelee olevansa ensisijaisesti jumalankaltainen kuluttaja, jolla on oikeus ja vapaus valita itselleen sitä mitä sattuu mieli tekemään, olipa todellisia edellytyksiä eli ei, sitä tuskin haluaa samaistua sellaiseen porukkaan, joka tulee sanomaan että “etkö tajua, että olet oikeasti sorsittu ja huono-osainen? Et yllä ylempään keskiluokkaa. Juuri siksi olemme sinun asiallasi!”

Ovathan nyky-demaritkin huono-osaisia puolustavinaan. Aina kun vähäväkisiä sorretaan, alkaa oppositio räksyttää kuin naapurin luonnevikainen koira. Mutta jos samanaikaisesti varjellaan kaikin keinoin sen pönäkän paperityöläisen tai valtion suojatyöpaikassa itseään päivähoitavan eläkevirkamiehen etuja, kuka sitä räksytystä enää kuuntelee? Tai ainakaan todesta ottaa?

Esimerkiksi ketjutetuilla määräaikaisuuksilla sikailee erityisesti Suomen valtio, jota ovat viime vuosikymmeninä johtanut lähinnä sosiaalidemokraatit. Tutkijoiden ja taiteilijoiden sosiaaliturvan uudistamisestakin annettiin vihertävän porvarin kerätä kaikki kunnia. Hoitikin homman ihan kivasti, heti kättelyssä. Kuinka kauan ne demarit työministeriössä ehtivätkään majailla, mutta eivät juuri tätä epäkohtaa ehtineet?

Kansallisen tasapainoin ja yhteiskuntarauhan nimissä miltei rukoilen, että Suomen sosialidemokraattinen puolue keskittyisi ennen kesäkuista puoluekokoustaan pahvinmakuisen puheenjohtajakilvan sijaan tosissaan analysoimaan puolueen nykytodellisuutta ja ihmisten arjessa vallitsevia olosuhteita. Vaikka oman peilikuvan väljähtyneisyys ikävältä tuntuisikin.

Huomattavan palveluksen kansakunnan tulevaisuudelle demarit tekisivät myös, jos he pakottaisivat puolueen selkärankana vielä seisovan mutta perustuksiltaan jo rapautuvan ay-liikkeen taipumaan samantapaiseen tuotannollis-taloudellisten suhteiden ja todellisuuden tarkasteluun.

Eikä reality check olisi pahitteeksi niille ikätovereillekaan, joiden mielestä puoluepolitiikka on pelkkää paskaa, joka ei millään tavalla vaikuta heidän arkeensa.

Vastakkainasettelun aika ei nimittäin millään muotoa ole ohi. Päinvastoin.

Kun seuraavat eduskuntavaalit toimitetaan vuonna 2011, jo kolmasosa äänestäjäkunnasta on eläkeellä. Aktiiviäänestäjistä varmaankin puolet.

Sen jälkeen ei kannata nelikymppistenkään enää kitistä, jos maailma pyörii jonkun muun sidosryhmän ehdoilla.

Disclaimer: Kirjoittaja on sekä sosiaalidemokraatin tytär että isosisko, siten puoluepoliittiselta kannaltaan lähinnä kyyninen.

Toisena työpäivänä loman jälkeen tunnen tarvetta siteerata Sedistä, joka puhuu pinoutuvista pikku töistä:

Kuinka näistä pienistä voi olla niin suuri taakka. Päivätolkulla ne hälyttävät ja vaanivat tilaisuutta tulla eteen. Ja silti niitä viivästyttää, eikä aina ryhdy töihin. Ymmärrän tämän, jos tehtävä on mission impossible, mutta kun ei yleensä ole.

Pienten asioiden pienuus on tietenkin suhteellista, mutta niiden tekemättä jättäminen voi muuttaa ne suuriksi. Kuinka monta hälytyskelloa kalloon mahtuu soimaan?

Kuinka niitä pieniä voi olla koko niin perkeleen paljon, että ne estävät virkanaista hoitamasta varsinaista hommaansa? Istumasta alas, hengittämästä syvään ja antamasta ajatuksille aikaa juosta. Ideomaista, suunnittelemasta, luomasta sellaista, mitä ei vielä ole, mutta voisi.

Kohta kustannuspaikalle tulee taas kai kallis konsultti kehittämään organisaatiota ja ruokkimaan luovuutta.

Virkanainen kiittää kaikista facebookitse, puhelimitse, sähköpostitse, tekstiviestitse ja jopa livenä saapuneista onnitteluista ja myös hämmentävän monista jaksun ja voiman toivotuksista.

Juhlia virkanainen meinasi vasta ensi lauantaina, kun on muitakin tekosyitä taantua.

Lahjaksi virkanainen sai muun muassa oheisen onnittelukortin ja kuvassa esiintyvän polkupyörän väriin istuvan metallikorin.

Kyllä kelpaa keski-ikäistellä.

Viimeisenä lomapäivänä ryhdyin lyhentämään tekemättömien töiden listaa, päivähän oli jo periaatteessa pilalla:

Veroehdotus täydennetty. Laskut laitettu maksuun. Liikunnan ilot ensi viikoksi varattu. Myös majoitus tulevaksi party-pyhäksi Tampereelle. Kynnet on lakattu. Tukka ei ole hyvin, mutta ehkä edes sen aamulla ehtii.

Tein myös pitkään pidättelemiäni päätöksiä henkilökohtaisen tulevaisuuteni suhteen, ja otin ensimmäiset haparoivat askeleeni uudella opintiellä.

Itseään pitää uudistaa muutenkin kuin kynsilakan ja muotovaahdon voimin, ellei halua kuulua siihen sakkiin, joka jää jalkoihin. Väistämättä, sillä sen mittaluokan murros meillä on meneillään.

Analysoidakseni asiaa pidemmälle tarvitsin taas pari kolme kaljaa kuten eilen, mutta kello pentele ei tunne armoa vaan alkaa laulaa kaksikymmentä viisi minuuttia yli kuuden.

Tupla-annos antihistamiinia käy onneksi unikapselista.

Ruokavammaisten omasta lehdestä luin, että Kotipizza on alkanut tarjota gluteenitonta pitsaa. Sehän täytyi tyypittää heti, tietenkin.

Testikohteeksi valikoitui perhesyistä ketjun Iso-Robertinkadulla sijaitseva liike, johon astuin sisään perjantaina parhaaseen lounasaikaan.

Koska en yleensä usko mitään ennen kuin itse näen, kysyin kassakoneen takana päivystävältä klopilta heti, onko gluteenitonta pitsaa saatavana. Hän katsoi pitsaa vieressä vääntävää kaveriaan, joka katsoi takaisin merkitsevästi ja totesi: “Joo, mutta se kyllä kestää jonkin aikaa”.

Minä: “Kuinkahan kauan on jonkin aikaa?”

Kloppi: “No ainaskin 20 minuuttia. Meidän kun täytyy pestä ensin kaikki pöydät ja ottaa puhtaat välineet ja pakkaukset ja…”

Keliaakikkoa ilahdutti, että ainakin kontaminaatiota oli ketjun sisäisessä koulutuksessa opetettu välttämään, kaverit kun luettelivat tehtäviään kuin dieettikokin oppikirjasta. Jotenkin kuitenkin särähti asiakkaan korvaan se, että annettiin ymmärtää tästä kaikesta olevan niin merkittävästi ylimääräistä vaivaa.

Tilasin kuitenkin pitsan lihaisilla täytteillä, sillä se lopputuloshan oli tarkoitus tyypittää. Puhumattakaan siitä, että 20 minuuttia ei ole vuosilomalaiselle aika eikä mikään.

Istuutuessani ja iltapäivälehteen syventyessäni kuuntelin edelleen tiskin takaa kantautuvaa keskustelua: “No nyt sun täytyy pestä kätes ja ottaa sitten uusi pakkaus pekonia ja salamia ja herkkusieniä. Nii-in, kokonaan uus. Etkä sä voi laittaa siihen tuota oreganoa, kun meillä ei ole jauhotonta pakkausta.”

En hennonnut huomauttaa, että keliaakikon omassa keittiössä ei koskaan noudateta tämän mittaluokan tarkkuutta. Vaikka tietysti pitäisi.

Pitsa tuli pöytään vartissa. Se oli valmispohjalle väsätty, joten työläs leikata eikä erityinen makuelämys, mutta juustoa oli riittävästi ja pekoni on aina pekoni.

Koska kuitenkin esimerkiksi Rossosta ja Dennisistä saa vähintään yhtä hyvää gluteenitonta pitsaa ilman, että tuntee itsensä vammaiseksi ja tosi vaivalloiseksi asiakkaaksi, luulen, että Kotipizza voi vastaisuudessakin pitää tunkkinsa.

Olenhan pärjännyt ilman tähänkin asti.

Noin kymmenen vuotta sitten seisoin vappupäivänä pankkiautomaattijonossa. Jono oli pitkä ja aurinko porotti. Minulla oli krapula, kuten siihen aikaan useimpina juhlapäivinä ja aina torstaisin. Takanani jonossa jonotti nuori äiti ratasikäisen lapsensa kanssa. Lapsella oli upouusi vappupilli, johon hän puhalsi keuhkojensa koko voimalla.

Pillin ääni tuntui fyysisenä kipuna keskushermostossa. Oli pakko kääntyä ympäri ja kertoa lapselle mitä herttaisimmalla ammattikasvattajan äänellä, että “mikäli sinä et lopeta sitä puhaltamista juuri nyt, tädin täytyy työntää se pilli sinne minne aurinko ei paista.” Lapsen äiti oli tämän jälkeen nopea liikkeissään ja jokseenkin jyrkkä sanoissaan.

Sittemmin olen kasvanut ihmisenä ja oppinut suvaitsemaan muun muassa itseään ilmaisevia lapsia.

Vappupilliin puhaltavia päihtyneitä aikamiehiä en kuitenkaan suvaitse. Se pukupelle, joka romanttiseksi tarkoitetulla vappulounasristeilyllä pääkaupungin edustalla päräytteli karneevalitorveaan kohtasi ensin hyvin tuikean katseen. Kun sillä ei ollut toivottua vaikutusta, sanoin seurustelusävyyn, että seuraavasta törähdyksestä pilli lentää yli laidan, ja tarvittaessa olen valmis nakkamaan mereen myös itse miehen.

Kun pukupelle seuraavan kerran ilmestyi näkyviin, hän oli pukenut purjehdustakkinsa alle pelastusliivit.

Kolmituntisen risteilyn loppupuolella herran olivat valmiit heittämään yli laidan myös monet muut matkustajat ja laivan koko miehistö.