Jotakin häikkää Tanskanmaalla. Tai Hesarin kesätoimituksessa. Lehden tietojen mukaan nimittäin tanskalaisille tapahtuu, ihan taukoamatta:

Tuhannet tanskalaiset sairastuivat salmonellaan. Ja kansalliskirjailijan hautakivikin tuhrittiin.

Lisäksi Kirkko tarjoaa Tanskassa eroseremonioita. Muukalaisvastainen suosikkipoliitikkokin kuoli pois ja maan talouskin on ajatunut taantumaan.

Kaikesta tästä huolimatta tanskalaiset ovat maailman onnellisinta kansaa.

Eräällä ammatillisesti relevantilla sähköpostilistalla syntyi eilen esitetystä ihan asiallisesta detalji-tason kysymyksestä keskustelu, joka on tuottanut tähän mennessä 87 viestiä inboksiini.

Viestien sisältö, sikäli kun kursorisesti olen kyennyt vilkuilemaan, ei ole paria ensimmäistä lukuun ottamatta pyrkinyt vastamaan kysyjälle vaan polarisoimaan asiassa eri koulukuntien välillä esiintyvää erimielisyyttä. Isot ihmiset vittuilevat toisilleen, kun ei tunnu kesän korvalla olevan parempaakaan tekemistä.

Pari pientä pyyntöä. Ensinnä, ellei ole parempaa tekemistä, voitte ilmoittautua kesäapulaisiksi allekirjoittaneen konttoriin. Täällä olisi, pikku hommaa, niille joita huvittaa tarttua toimeen eikä vain valitella asiaan liittyviä vaikeuksia. Toiseksi, ellei edelleenkään huvita muu kuin piruilu, sitä voi harjoittaa jossakin muualla kuin kanssaihmisten sähköpostilaatikoissa.

Suositeltavia paikkoja ovat esimerkiksi ammattialan kymmenien eri blogien kommenttilaatikot – ne on juuri sitä varten, hei -, konferenssien kahvitunnit ja tiukan paikan tullen myös naapurikorttelin snagarijono.

Mutta muistakaa, että siellä voi saada turpaansa. Pelkästään siksi, ettei ketään enää kiinnosta.

Eräs entinen ystäväni teki opinnäytetyönsä jalkapallokulttuuria käsittelevästä romaanista. Opinnäyte oli lajissaan erinomainen, tiukasti kirjallisuustieteellinen, joten en ymmärtänyt siitä yhtään mitään. Sen kumminkin tajusin, kerran jalkapalloa hänen kanssaan katsottuani, että jalkapallossa on jokin uskomaton voima, joka voi sekä yhdistää että erottaa ihmisiä.

Jalkapallo on universaali kieli, väitetään. Se yhdistää kansakuntia ja ihmisiä, ainakin tv:n ääreen joka toinen vuosi. Toisaalta jalkapallo on kehittyvissä maissa mahdollisuus sosiaaliseen nousuun, eron tekemiseen omiin lähtökohtiin.

Brittifutis taas on tyystin työväenluokkainen juttu. Kotomaassa jalkapallon seuraaminen on jotenkin astetta elitistisempää. Monen sellaisenkin mielestä, joille urheilu muuten maistuu, jalkapallo on tylsä tai jotenkin turhan vaikea laji. Sen sijaan urheilua yleisesti ottaen halveksuva virkanainen voi ihan uskottavasti seurata futista, ainakin arvokisoja. Kunhan ei kanna kovasti huolta omasta arvokkuudestaan.

Jalkapallo on minulle kunniallinen tekosyy öyhöttää.

Kommentoida jälkiviisaasti tai huudella hävyttömiä sohvalla kaukosäätimen ja kaljatölkin välissä. Kokemus on sillä tapaa puhdistava, että vähät välitän esimerkiksi elämänkumppanini pilkallisista huomautuksista, jotka kohdistuvat oman olemukseni ohella myös suosikkijoukkueeni pelaajiin tai kyseisen kansakunnan traumaattiseen historiaan.

Koska urheilulla itsellään tai siihen helposti liitetyillä kansallistuntoisilla pyrkimyksillä ei ole minulle mitään arvoa, futiskatsomossa katharsikseen tähtäävä eläytyminen on edellyttänyt minulta yksinkertaisesti päätöstä kannattaa tiettyä joukkuetta. Vain suosikkini pelit seuraan muutenkin kuin sivusilmällä.

Eläytymisellä on kuitenkin hintansa: Jalkapallo-ottelu voi muuttua melkein liian jännäksi. Sain eilen semifinaalin kunniaksi sydämentykytyskohtauksen. Olin Itävallassa riehuneelle ja koko maailmalta kuvayhteydet katkaisseelle ukkosmyrskylle miltei kiitollinen, sillä tajusin, etten olisi kestänyt ottelua loppuun.

Suosikkijoukkueen saattaminen sunnuntaiseen loppuotteluun oli tärkeää siksikin, että sitä ennen urheilun seuraamismahdollisuudet ovat oleellisesti heikentyneet. Jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan vetäydyn kesäiseksi viikonlopuksi maaseudulle, paikkaan, jossa jalkapallokarnevaali voi olla uhattuna muistakin syistä kuin vaivoin vippaskonstein internetistä kalastetun tv-kuvan vuoksi. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät.

Kannatusasetelmat on toki varmuuden vuoksi etukäteen neuvoteltu. On ilmeisesti ihan isäntäväen vireystilan vuoksi toivottavaa, että tämän illan välierästä loppuotteluun etenee Venäjä.

Mihin ystäväni, viikonlopun kisakatsomon ehtoisa emäntä: “Ja sä kannatat tietysti Saksaa. Totta kai. Mitä muutakaan sä voisit. Vanha fasisti.”

Meilläpäin ei itsekurilla juuri voi kehuskella, joten yleensä en edes yritä vaatia itseltäni turhia.

On kuitenkin kolme paikkaa, joihin olen katsonut tarpeelliseksi kieltää itseäni ainakin ajoittain menemästä. Näitä ovat Esprit-ketjun vaatetusliikkeet, Hemtex-kodintekstiilimyymälät sekä levykaupat ihan yleisesti ottaen. Mistään niistä en nimittäin pysty yleensä poistumaan ostamatta jotakin, joka osoittautuu turhaksi.

Tänään pystyin välttämään vain Hemtexin, senkin suurin henkisin ponnistuksin, veihän reittini ohi ketjun kolmen eri myymälän. Sen sijaan Espritin alesta löysin halvat lökäpöksyhousut ja yllättäen kuin valettu istuvat farkut - mikä, kropan nykymitoilla, on ihan maininnanarvoinen asia - ja levykaupasta sen etsimäni lisäksi täydennystä rakkaimpaan kokoelmaani.

Kun sellaisen löytää käytettyjen osastolta, tuntuu se aina erityisen hyvältä. Vähemmän turhalta ja siten syntiseltäkään.

Perustelin ostoskierroksen itselleni sillä, että olin erinomaisessa seurassa (yleensä en vaatekaupassa kestä ketään), ja olimme Kulttuuritoimittajan kanssa sitä paitsi harrastaneet jo henkisiäkin heräteostoksia:

Anton Corbijn Tennispalatsissa puhutti ja sai kaipaamaan aikaa, jolloin musiikkivideotaide oli vielä nuori (tai ylipäätänsä olemassa) ja itselläni taipumusta kaukorakkauksiin.

Kaikki oli siihen aikaan jotenkin yksinkertaisempaa ja farkutkin kaksi tuumakokoa kapeammat.

Jännittävää, kuinka jotkut eivät opi edes varoittavasta esimerkistä: Onko ravintola Nuevo Latino uusi Lehtovaara?

Jokohan Suomen julkinen sektori olisi oppinut olemaan ostamatta TietoEnatorin toimittamia tietojärjestelmiä? (Tai mitään muutakaan, ilman asiantuntevaa konsultointia — aiheeseen joudutaan palaamaan myöhemmin.) Nyt on vaakalaudalla vain isäänmaantoivojen tulevaisuus. Jään jännityksellä odottamaan päivää, kun joltakulta menee tietojärjestelmän testaamattomuuden takia henki. Toivottavasti se ei ole omani.

Sen sijaan suosikkini citykanit ovat oppineet piiloutumaan metsästäjiltä ja kaupunki kaipaa jahtiin puutarhureita kovempaa kaveria.

Lisäksi tänään on miltei kaikkien miespuolisten läheisteni nimipäivä. Sille otetaan!

Esimerkiksi pirtelöt Valion baarista Kampista. Minäkin kun yritän kovasti oppia virheistäni.

Eteisessä lojuu märät lenkkarit, kylpyhuoneessa mutaiset bikinit. Farkut ovat kauttaaltaan fetassa. Ja kaikki, aivan kaikki haisee tervaiselle savulle.

En tiedä, mitä muuta juhannusjuhlassamme hengiteltiin, mutta meininki yltyi hetkittäin henkilökohtaiseksi, jopa levottomaksi. Hämmentäviä tuttavuuksia ja maailman petollista pienuutta (vai mitä sanotte tästä: extemporekutsun kesämökilleen esittäneen kaverin puolison pikkuveli - jonka tyttöystäväkin osoittautui jo vanhaksi tuttavaksi - ryhtyy juhannusyössä kertomaan juttua koulutoveristaan, jonka havaitaan olevan tasan saman tyypin joka kerran, kokonaan toisessa maassa ja ajassa, opetti minua valmistamaan ruokalajia, josta tuli bravuurini, ja jota olen myös menestyksellä tarjonnut extemporekutsun esittäneelle kaverille puolisoineen.) Hauskoja, mutta myös painavia puheita, hyvää seuraa. Ja hetkellinen zen laiturilla, varpaat vedessä, lumpeita tuijottaessa.

Eikä edes satanut. Paitsi eilen illallisaikaan ihan vähän.

Mutta jos minulta kysytään, niin kaikkein parasta koko juhannuksessa oli istua bussissa, matkalla kotiin. Pikkutie Perniöstä Kiskon kautta Suomusjärvelle lienee Suomen kauneimpia. Ja kun ei ollut kiire mihinkään, vähiten määränpäähän, saattoi keskittyä siihen, mikä on kaikkein parasta: matkalla olemisen kaikesta olevasta irralliseen tunteeseen.

Perillä odotti kivikaupunki, joka ei ollut alkuunkaan autio, kun oikaisin Alppipuiston ja Linnanmäen kautta kotiin. Kynnysmatolla ikäväänsä kitisevä kissa ja varmuus, että tästäkin viikonlopusta tuli hurjan hyvä.

Vaikka olenkin niin kovin kaupunkilainen, että luontoelämykseksi riittää se kerran vuodessa koettu syksyinen suo kurkineen.

Kaupunkijuhannus jatkuu jalkapallolla. Oranje!

Uskolliset lukijat ehkä muistavat kuinka taannoin tunnustin tulleeni uskoon.

Uskonnollinen kokemus oli luonteeltaan eheyttävä – eikö se kuulu yleensä kuvaan? – sillä sain saarnamiestä kuunnellessani varmuuden siitä, etten itse ole pelkästään luonnevikainen hirviö vaan voi todella olla niin, että minua ympäröivässä maailmassa on fundamentaali virhe. Jos toinenkin.

Kypsyttelin ajatusta koko talven, kunnes rohkaistuin astumaan opintielle valitsemallani uudella uralla. Siitä, kun olen systemaattisesti, akateemisesta otteesta puhumattakaan, opiskellut yhtään mitään, on kulunut reilusti yli puoli vuosikymmentä. (Sen verran se täysin väärästä pääainevalinnasta kummunneen opiskeluinhon selättäminen vei; terveisiä vaan kaikille alan valintaa arpoville teineille ja kakaroita viivasuoraan koulutusputkeen sysivälle valtiovallalle).

Sen lisäksi, että uskon opintojen tarjoavan välittömästi työkaluja, joita voi hyödyntää arkisessa aherruksessani, ja opintokokonaisuuden suorittamisen näyttävän joka tapauksessa hyvältä myös cv:ssä tässä elinikäistä oppimista korostavassa yhteiskunnassa, on minulla muitakin motiiveja.

Haluaisin oppia käsitteellistämään ja sitä kautta jäsentämään niitä ilmiöitä, joita päivittäin työelämässä kohtaan. Haluaisin ymmärtää näkemääni, sillä se, mitä en ymmärrä, näyttää turhan helposti asettuvan yleisotsikon “silkkaa paskaa” alle. Haluaisin saada työelämän todellisuuden käsittelyyn muitakin työkaluja kuin oman tunnerekisterini.

Toivon, että tämä kaikki auttaa minua jaksamaan valitsemallani uralla iloisena veronmaksajana. Vaihtoehdot, kuten todettua, eivät ole kaunista katsottavaa.

Ennen kaikkea haluan kuitenkin tarkistaa, onko minusta vielä opiskelemaan. Tosissani. Pelkkä arkitodellisuuden ymmärtämistarpeesta kumpuava motivaatio ei ole vielä riittänyt kitkemään kuuden korkeakouluopiskeluvuoden aikana opittuja helvetin huonoja tapoja, niistä päällimmäisenä velvollisuuksiksi koettujen juttujen lykkääminen aina vielä vähän eteenpäin.

Ensimmäinen tentti on ensimmäisenä oikeana lomapäivänä. Ihan kohta siis. Pitäisi varmaankin avata ainakin se tenttikirjoista, joka piti palauttaa kirjastoon jo eilen.

Opinto-ohjaaja kehotti aikanaan hakeutumaan kauppakorkeakouluun. Minä nauroin räkäistä naurua ja keskityin kaunokirjallisuuteen ja keskikaljaan. Viime vuosina olen miettinyt yhä useammin moneltako mielipahalta olisin välttynyt, jos olisin noudattanut opon ohjeita.

Julkisella sektorilla kehittämistehtävissä työskentelyllä on vaarallinen taipumus altistaa ihminen hyvin uusliberalistisille ajatuksille.

Sunnuntaikävelyllä osui silmä Samaria-shopin ikkunassa kahvikuppisarjaan. Vaikka onkin täysin järjetöntä hamstrata lisää tavaraa pikkuruiseen kaksioon, jossa elää kaksi isoa ihmistä ja lihava kissa, täytyi maanantaina soittaa ja kysellä kuppien hintaa. Se oli kilpailukelpoinen — uskonnollisissa kirpputoreissa on se hyvä puoli, että ne eivät yleensä riistä — joten varasimme kahdeksan mustaa Arabian Teema-kahvikuppiparia noutaaksemme ne tänään tiistaina.

Tänään työpäivän päätteeksi satoi kaatamalla, joten jäin seisoskelemaan kuppeineni kirpputorin tuulikaappiin toviksi. Tuulikaapissa oli kori, jossa oli kaupan 20 sentin hintaan sekalaisia kirjoja. Ja taas harhaileva silmä osui johonkin kiinnostavaan.

Vihreässä pahvikannessa oli kuva sorjasäärisestä, minihameisesta viranhaltijasta korkeassa koppalakissaan. Nainen valvoo henkilöautoliikennettä. Vieressä seisoo matkalaukkua kantava mies, ilmeinen turisti, joka tuijottaa virkanaisen anteliasta rintavarustusta. Taustalla siintää vaaleanpunainen Kreml.

Kirjan nimi on Russisch für Sie Teil 1. Teos on vuodelta 1973 ja painettu Leipzigissa, Saksan Demokraattisessa tasavallassa.

Ostin kirjan. En mahtanut mitään, sillä kuvitus on läpeensä mahtavaa kamaa. Minihameisia, isotissisiä tyttöjä, avoinaisia kaula-aukkoja ja vaikkakin arkista, erinomaisen vauraan näköistä elämää. Yhdessä kuvassa vilahtaa pikku-pioneeri, mutta muuten meno ei poikkea mitenkään ylemmän keskiluokan ehdottoman länsimaisesta elämästä: asutaan isoissa omakotitaloissa, ostellaan viinejä, lennetään suihkukoneilla (tosin Neuvostoliittoon) ja vatvotaan liikakiloja painonvartioissa. Miehet tuijottelevat tissien lisäksi tyttöjen takapuolta.

En voi olla vertaamatta kirjaa omaan venäjän kielen oppimateriaaliini, jota 1980-luvulla jouduin peruskoulussa kahlaamaan. Mustavalkoinen oli sekin, mutta perin ankea ja hyveellinen tähän alkeiskurssin oppikirjaan verrattuna. En koskaan ymmärtänyt, miksi elämästä Neuvostoliitossa piti antaa aikalaislapsille niin ankea - jos kohta ehkä realistinen - kuva. Kyllä se oudon ja vaikean kielen opiskelu kaikkien silmätikkuna oli muutenkin tarpeeksi epämiellyttävää.

DDR:ssä ei tuntunut olevan samanlaisia rajoitteita. Venäjän kielihän suorastaan tihkuu seksiä!

Kiinnostavin on kuitenkin kirjan omistuskirjoitus. Sen on kirjoittanut joku venäläisen tyyppikirjaimiston hyvin tunteva, mutta haparoivaksi saksaksi. Nimiölehdellä kiitetään rakasta Elsaa tämän vierailusta maaliskuussa 1987 ja toivotetaan tälle terveyttä ja pitkää ikää.

Kuka oli tämä Annemarie, joka kirjoitti ilmeisesti äidinkielenään venäjää ja kuka oli Elsa? Ja miten he olivat ajautuneet tekemisiin toistensa kanssa?

Ja miten hitossa kirja on päätynyt kirpputorille Castréninkadulle, Helsingin Kallioon?

Aina tällaisen yllykkeen saadessaan mielikuvitukseni alkaa kehrätä kunnon melodraamaa.

“No oliko nyt edes kaiken vaivan arvoista?” kysyi Turkulainen, kun festareilta aamun tunteina kotiin kontattiin. Aamuyöllä hän oli kainosti tiedustellut, kannattiko minua odottaa tulevaksi yöjunalla kotiin vai olinko kenties suuntaamassa artistin maailmankiertueelle.

Oli. Viimeöinen tunti ja vartti Törnävän metsissä oli kaiken vaivan arvoista. Kolmen ja puolen tunnin junamatkan, kännisten teinien alapääjuttujen, taskulämpimän siiderin, huonon ruoan, iholle tuppaavan piripäisen ihailijan - olinkin päässyt kokonaista 10 metriä festarialueen portin sisäpuolelle, kiitos, ja kaipasin juuri sinun seuraasi - ja hänen eksyttämisekseen tehtyjen mittavien manööverien, sietämättömän pitkäpiimäisen, palelevan odottelun ja lopulta viiden kilometrin marssin tihkusateessa.

Kaikki tämä vaiva oli sen arvoista, että sai tilaisuuden huutaa kuorossa kymmenen tuhannen kaltaisensa kanssa We don’t need your hypocrisy, execute real democracy!

(Rehellisyyden nimissä on sanottava, että nautin odotellessani kovasti myös Smokesuitin keikasta, Danko Jonesin rokkaavasta moottoriturvasta isolla screenillä ja Ismo Alangosta Teholla. Ja isosta ilotulituksesta kaiken jälkeen.)

Serj Tankian oli kaiken tämän vaivan arvoinen kesäkuisena viikonloppuna. Vaikka ikään kuin korvike onkin. Olinhan vannonut, että mikäli System of a Down koskaan tulee keikalle - ohittamatonta ajattelijaa Viivi Avellania lainatakseni - “Berliinin pohjoispuolelle”, minä olen paikalla. Kun alkoi näyttää siltä, ettei näin koskaan enää tapahdu, täytyi panostaa Serjiin. Samaa tavaraa, astetta hillitymmässä paketissa.

Ja kuten Turkulaisellekin yritin selittää, valtaosa viehtymyksestäni armenialaisen pukinpartaisen tirehtöörin toimintaan ei perustu hänen henkilöönsä vaan siihen, mitä hän sanoo. Turhautumiseni maailman menoon kaipaa täsmälleen tällaista väkivallatonta tietä purkautua. Tiedän olevani helppoa riistaa, mutta niitä päiviä, jolloin alan olla valmis kapinaan, on viikko viikolta enemmän.

Silti luulen, että ellei S.O.A.D. enää koskaan kokoa rivejään, voin elää.

1, 7, 9, 10, 18, 23…

Lottonumerot huomisen jättipotin vuoksi pelattua ylimääräistä riviä varten.

Hollannin joukkueesta. Saksalaiset kun kertakaikkiaan pettivät pelaamalla niin paskasti.

Toisin kuin kanssasisarieni ymmärtääkseni uskotaan tekevän, en jalkapallossa perusta ns. ulkopelillisistä arvoista.

Sen sijaan hollantilaiset ovat mielestäni aina olleet maailman komeinta kansaa.