Odottaessani raitiovaunua Kaisaniemessä tulin tuijottaneeksi Arja Karhuvaaran (kok.) vaalimainosta. Siinä sanottiin jotakin sellaista kuin: Hihat ylös seniorien hyväksi!

Mainos toi mieleen ET-lehden kannen.

Epäilemättä juuri se oli tarkoituskin.

Mainos käynnisti mielessäni myös ison yhteiskunnallisen kelan ja herätti tarpeen sanoa seuraavaa:

Työikäiset kansalaiset! Työikäiset kansalaiset, puoluekantaan katsomatta!
Käyttäkää äänioikeuttanne Kuntavaaleissa 2008!

Äänestäkää, ja äänestäkää jotakuta itseänne nuorempaa!

Ja kun olette näin päässeet yhteiskunnallisen vaikuttamisen makuun, kertokaa kaikille työikäisille tuttavillennekin, että ellemme juuri me tee jotakin, asioistamme päättää vuonna 2011 eduskunta, joka on järjestään eläkeläisten asialla.

Ihan riippumatta siitä, saako Senioripuolue yhtään kansanedustajaa koskaan.

eli kuinka Virkanainen kommentoi tilaansa, Facebookin suomennosta lainataksemme. Seuraava tiedoksi lähinnä yhteydenottoa odottaville ystäville ja sen sellaisille kiinnostuneille sivullisille, joita olisi, totta vieköön, aina joskus mukava tavata:

On tällä haavaa aika paljon töitä. Tuolla konttorissa.

On monenlaista suunnittelu- ja kirjoitushommaa sekä pitkin maailmaa matkaamista kasaantunut loka-marraskuulle, kaikenlaisia ennakoituja sekä täysin pyytämättä ja yllättäen ilmestyneitä tehtäviä, joiden deadlinet paukkuvat julkishallinnolle tuiki vieraalla tavalla.

Lisäksi jotkut omat aiemmat laiminlyönnit kostautuvat juuri samaan saumaan, joten hymy ei ole erityisen herkässä.

(Paitsi kun aamulla täytin työnantajan työhyvinvointikyselyä. Se nauratti monessa kohtaa, sillä tavalla tutun kolkosti.)

Laskeskelin, että jos teen tässä muutaman viikon pitkää päivää pimeästä pimeään ja pari viikonloppua lisäksi sisään, saatan selviytyä urakasta ihan kunnialla. Näistä suunnittelu- ja kirjoitushommista siis, jotka lankeavat tontilleni kuin vieras faksi pääministerin kotitoimistoon.

Sen sijaan se, milloin ja millä ajalla minun on ajateltu tekevän ne tälle syksylle suunnitellut työt, joita varten minut ao. organisaatioon on palkattu, on toivottavasti jonkun kokonaan toisen ongelma.

Ongelmanratkaisun outsourcing, avain arkipäivän voimavaraistumiseen!

Vietimme viikonloppua ystävien luona maaseudulla.

Retkikohde on tärkeä ja sillä tavalla tuttu, että paikan päälle on syntynyt tiettyjä traditioita. Perinteisesti olemme esimerkiksi kiertäneet taskupullon kanssa lähimetsän suurimmat muurahaispesät.

Järkytys oli sitäkin suurempi, kun ystävä joitakin viikkoja sitten kertoi puhelimessa, että omistaja oli hallituksen veronkevennysten innoittamana myynyt pikkuisen metsää heidän tonttinsa kulmalta ja harvesterin murahduksia odotellessa satoa nyt korjattiin.

Hakkuut oli saatu päätökseen alkuviikosta ja jälki oli aika hurjaa. Suoraan piharakennuksen kulmalta alkoi usean hehtaarin avohakkuu. Isäntäväen ennen maailmassa synkän metsän siimekseen kätkeytynyt puucee muun muassa seisoi keskellä myllerrettyä raiviota.

Muutenkin maisema oli kokonaan toinen. Suoraan metsään, kosteikkoon puron rantaan vievää polkua ei enää ollut, sen sijaan monitoimikoneen jyräämää rantua pääsi kyllä kulkemaan eteenpäin. Maaston muodot tuntuivat tyystin vierailta ja matka sille suurimmalle muurahaispesälle monta kertaa pidemmältä kuin ennen. Pesä sentään oli paikoillaan.

Tunsin oloni vähän surulliseksi, vaikkei minun tarvitse myllerrettyä maisemaa kotipihassani katsellakaan. Ystäviä huolestutti ennen kaikkea avohakkuun vaikutus tontin keliolosuhteisiin; kun pohjoistuuli nyt pääsi puhaltamaan suoraan pihaan, tuskin tämän kesän viljelykasveista monikaan menestyisi enää. Halla vierailisi yhä useammin.

Kävelimme halki koko hakkuuaukean ja siitä edelleen vanhaan kuusimetsään. Kävellessäni ymmärsin, että niin urbaani olio kuin omasta mielestäni olenkin, minun käsitykseni metsästä perustuu pohjoiskarjalaiseen loppumattomaan korpeen. Kantahämäläisessä kulttuurimaisemassa metsä, vanhakaan, ei tunnu ihan oikealta.

Metsäretken ohella olen katsonut viikonlopun aikana enemmän kotimaista sketsiviihdettä ja tosi-tv:tä kuin tähän elämänikääni mennessä yhteensä. Olen avartunut ihmisenä enkä toivottavasti tunne itseäni työpaikan kahvipöydässä enää yhtä typeräksi.

Oman lisämausteensa viikonlopun syvärentoutukseen antoivat noin 45 kertaa kuultu KISSin I was made for loving you (lähipiiriin kuuluvalla 10-vuotiaalla on vakava fiksaatio) ja dvd:ltä katsottu neljäs Rambo.

Tästä on hyvä yhden 12-päiväisen työviikon taas alkaa.

Ikään kuin ei olisi ollut parempaa tekemistä ja ikään kuin en olisi tuijottanut pikkuruista ruutua jo tarpeeksi montaa tuntia tänään, koekäytin muutaman vaalikoneen.

Olin kyllä jo kerran kokeillut Hesarin ja Ylen, mutta nyt ajattelin vastata ajatuksella.

Hesarin vaalikone se sitten arpoi kärkeen ehdokkaan, jota olin jo ehtinyt humalapäissäni uhota äänestäväni. Se on näinä kaoottisen hajonnan aikoina hämmästyttävää, varsinkin, kun ei ehdokas edellisellä koekierroksella kovin hyvin pärjännyt.

Pyydän anteeksi esimerkiksi äidiltä ja kommenttilaatikossani mellastavalta nimimerkki Veikolta, etten näissä vaaleissa voi äänestää heidän puoluettaan.

My loyalties lie elsewhere.

Tänään tuli ensi-iltaan näytelmä omasta elämästäni.

Sellainen on aina jotenkin järisyttävä kokemus.

Ei siinä vielä mitään, että eräällä näytelmän keskushenkilöistä oli minun nimeni. Eikä siinäkään, että osa kohtauksista oli selvästi taitavasti kätkettyjen vakoilulaitteiden avulla käsikirjoitettu suoraan oman ruokakuntani hyvin yksityisistä keskusteluista.

Mutta kun ihan jokainen Kati Kaartisen KOM-teatteriin kirjoittaman uutuuden henkilöhahmoista tuntui elävän minun elämääni, se tuntui hetkittäin hiukan liialliselta.

Teatterin verkkosivujen mukaan

KOLMAS on näytelmä muistamisesta ja unohtamisesta, kohtaamisesta ja kadottamisesta. Se on tarina ihmisten epätodennäköisestä yhteen tulemisesta ja väistämättömästä yhteen jäämisestä.

Se, että minä katsoin kertomusta oman tilansa saippuanliukkaasta tavoittamattomuudesta, syvästä uupumuksesta ja jopa mielenterveyden järkkymisestä kertoo ehkä olennaisesti enemmän omista elämänkokemuksistani kuin itse esityksestä, mutta tuntui se totuusarvo tai tuttuuden tunne välittyvän ja osuvan moniin muihinkin katsomossa.

Elämäkumppanini istui vieressäni, ja sen kerran kuin sivulleni vilkaisin, valuivat vuolaat kyyneleet pitkin hänen poskiaan. Ei Turkulainen yleensä tunteitaan sillä tavalla julkisesti näytä.

Minustakin esitys oli hysteerisen hauska. Se, ettei kappaleessa ollut väliaikaa, oli osoittautua ongelmaksi ennen esitystä nautitun oluen pyrkiessä purkautumaan yleisöstä silkasta riemusta. Tena oli niin sanotusti taas pettää.

Erityisen toimiva oli myös esityksen teemaa tempollaan tukeva musiikki (Kalle Chydenius) ja lavastus, anteeksi, visuaalinen suunnittelu (Kimmo Viskari), jossa hyödynnettiin sekä vuorokauden että vuoden kierto elämän oravanpyörämäisyyttä alleviivaamaan.

Tykkäsin. Ja uskallan suositella. Sukupuoleen ja -polveen katsomatta.

Tänä aamuna Aamu-Tv:ssä puhuttiin hautaustoimesta ja siitä kuinka tunnuksettomat hautausmaat eivät ole oikein lyöneet läpi vainajien keskuudessa. Pääkaupunkiseudullakin tällaiselle alueelle haudattuja ihmisiä löytyy kokonaista yksi.

Studiossa aiheesta keskustelivat Helsingin seurakuntayhtymän hautaustoimesta vastaava partainen pitkätukka ja Vapaa-ajattelijain liiton pj. Jussi K. Niemelä, joka vaikutti, luvalla sanoen, aika fanaattiselta kaverilta. Antoi ymmärtää, että kunnon ateistin pitäisi hinkua hänen laillaan kuolemansa jälkeen suoraan susien ruoaksi. Mitä sitä suotta hautaamaan…

Tämä Niemelä kehtasi lisäksi tv:ssä mainostaa, että hänen järjestönsä se edustaa kaikkia niitä 800 000 uskontokuntiin kuulumatonta suomalaista.

Ihan vaan tiedoksi Niemelälle: Vapaa-ajattelijain liitto ry. ei edusta esimerkiksi minua. En ole sen jäsen.

En kuulu evankelis-luterilaiseen valtakirkkoon, olen eronnut siitä omasta vapaasta tahdostani, enkä muihinkaan uskontokuntiin, koska, jos sallitte, ajattelen vapaasti. Ja juuri siksi en tarvitse uskoni tai ajatteluni tueksi mitään liittoa, varsinkaan sellaista, joka puhuu julkisuudessa näin fanaattisin äänenpainoin.

Vapaa-ajattelijain rekisteröity yhdistys on minusta miltei yhtä hupaisa paradoksi kuin Anarkistiliitto.

En uskalla sanoa, että eilisiltainen oli paras koskaan kokemani konsertti. Mutta kaikkien aikojen keikkakokemusten kolmen kärkeen se kiilasi kyllä, enkä juuri nyt kysyttäessä osaisi sanoa, mitkä ne kaksi muuta mitalistia olisivat.

Leonard Cohen ilahdutti ja liikutti minua ja ystäviäni ja ilmeisen monia muitakin, kaikkia elossa olevia sukupolvia edustavia faneja tavalla, johon vain harva pystyy. Hetkittäin tuntui siltä, kyynelehdimme koko joukko täpötäyden Hartwall Areenan lehtereillä.

[Toimi keikkapaikkana kuin tauti, mikä intiimin klubitunnelman syntymahdollisuuksia epäilleille, kuten Haakanalle, tiedoksi.]

Joukkohurmos on kummallinen tila. Vaikka kukin on vaipunut syvälle omaan henkilökohtaiseen, musiikin herättämään kelaansa, vieruskaverien ja ympärillä istuvien mielenliikkeet aistii. Suosionosoitukset ovat kuin elävä, hengittävä olento, jonka tunnetilaan pyrkii mukaan. Jakaa mielellään sen hetkellisen vaivaantumisen tunteenkin, kun artisti katsoi tarpeelliseksi omistaa keikkansa Martti Ahtisaarelle.

Miksi me suomalaiset vähän kuin häpeämme Marttia, vieläkin?

Tänään pilates-tunnilla tapahtui jotakin jännittävää.

Jo alkutunnista, kädet ylös kohti kattoa vienyt tasapainoharjoitus aiheutti kummaa kihelmöintiä sormissa. Kuin joskus puutumuksesta palautuessa.

Sitten lapojen rentoutusvenytystä tehdessä jossakin kallonpohjassa kuului kova napsahdus. Korvissa kohahti ja päässä jysähti, kun happipitoinen veri syöksyi aivoihin.

Noustuani pystyasentoon maailma näytti jotenkin selkeämmältä, värit kirkkaammilta ja keskittynyt ajatus tuntui löytävän kohteensa, pinnistelemättä.

Raahattuani työ- ja urheilukassin kotiin ja lähikaupasta vielä kaksi kassia ruokatarpeita siihen päälle (tämän viimeisen yhden pysäkinvälin raitiovaunulla, HKL on ystävällisesti avannut linjan päivittäistavaraostoksiani varten ovelta ovelle), niska oli yhtä jumissa kuin iltapäivälläkin, ja ajatus kiersi sitä tuttua kehää.

Mutta nyt tiedän, mikä tukkoisuuden tunteeseen auttaa.

Tästedes näette minut kumartamassa monta kertaa päivässä, melkein kuin muslimi Mekkaan.

Nyt kun Paavo Haavikko on kuollut — rauha vain hänen muistolleen — kuka kommentoi julkisesti, kun Suomen kulttuuri- ta yhteiskunnallisessa elämässä tapahtuu jotakin tärkeää?

Vai onko Paavo Haavikko menneen maailman tuote? Sen yhteisnäiskulttuurisen Suomen, jossa kaikki katsoivat tv:stä kahta kanavaa tai kuuntelivat korkeintaan radion rinnakkaisohjelmaa, eikä kansa voinut vaihtaa mielipiteitä ajan ilmiöistä kuin päivälehden yleisönosastossa.

Oliko edes “ilmiöitä” as we know them ennen interwebiä ja pirstoutuneita alakulttuureita?

Joka tapauksessa minulle Paavo Haavikko on nostalginen hahmo, Suomen virallinen viisas, jonka julkisesta murinasta saattoi varmistua, että kyseessä on jotakin ennen kokematonta ja siksi kiinnostavaa.

Suomen kielen kirkastajakin, totta kai.

Muistan jossain vaiheessa nuoruuteeni kuohussa ammattihaaveita kysyttäessä vastanneeni, että ryhtyisin mielelläni jonkinlaiseksi paavohaavikoksi, jolta kysyttäisiin mielipidettä maailman menoon, ja joka kertoisi sen mielipiteensä silloinkin, kun ei kysytä — jos se sattuu huvittamaan.

Paavo Haavikon kuolemasta kuultuani tajusin, että täsmälleen sitä minä tänä päivänä työkseni teen.

Lauantaina iltapäivällä kävelin kaikessa rauhassa kohti raitiovaunupysäkkiä, kun paskaiseen raksaäijänhaalariin pukeutunut, noin ikäiseni mies huojahteli kadulla vastaan. Kohdallani hän avasi sanaisen arkkunsa:

- Voi vittu miten iso perse!

Pysähdyin, käännyin kohti ja kysyin:

- Anteeksi, mitä sä sanoit?
- Ähäh?
- Minä kysyin, että mitä sinä äsken sanoit?
- Että onpa iso pershe..
- Niinkö on?
- Niin. Kato nyt ittekin..
- Ja millä tavalla se perseen koko kuuluu sulle?
- Eh..hehei mitenkään. Ei yhtään mitenkään.
- Sitähän minäkin. Että jos pitäisit tästedes ruman turpasi kiinni.

Tyylikkyyden nimissä olisin toivonut, että minulla olisi ollut mielenmalttia jättää asia tähän. Että olisin ihan vain sanan säilällä sivaltaen vaientanut sian.

Toisaalta, ei äijä tätä sananvaihtoa olisi seuraavana päivänä edes muistanut.

Mutta sen ehkä sentään kuinka “joku vitun läskiperselehmä kävi käsiksi keskellä katua.”